Uusi blogi

Niinhän se on, etten minä kirjoittamatta osaa elää. Lopetettuani tämän blogin aloitin pian uuden. Tarkoituksena oli aloittaa puhtaalta pöydältä, jättää kaikki vanha ja ryhtyä kirjaamaan ylös pieniä huomioita  kivisestä kaupungista. En kuitenkaan olisi minä, jollen toisinaan huolestuisi, raivostuisi ja syöksyisi sitten masennuksen syövereihin – ja kömpisi sieltä sitten taas jotenkuten takaisin ylös. Sellaista kaikkea on siis pienistä minuuttikirjoituksista koostuva uusi blogini, Kirjoituksia kivisestä kaupungista. Varoitan: ensimmäinen teksti, joka tulee näkyviin, käsittelee maanjäristyksiä. 

Näkemiin

Maailma – verkko – on sittenkin hiukan liian pieni paikka, joten suljen nyt blogini. En aio selittää miksi, olen pahoillani.

Se toinen näkökulma Hiroshiman ja Nagasakin pommituksiin

LE SOLEIL NOIR DE HIROSHIMA from Kami productions on Vimeo.

Juuri, kun pääsin harmittelemasta sitä, etten Suomen rajojen ulkopuolella olevana pääse katsomaan suomalaisen televisiokanavan nettiin vajaaksi kuukaudeksi laittamaa dokumenttia Hiroshiman atomipommista (ja toisaalta sitä, että ko. dokumentti on jälleen yksi amerikkalainen näkökulma aiheeseen), näytti Ranskan TV3 japanilaisten tekemän dokumentin samasta aiheesta (NHK/FR3).

Kenichi Watanaben ohjaama dokumentti, Le Soleil Noir de Hiroshima eli Hiroshima no kuroi taiyou, kertoo atomipommin suunnittelusta, kokeista ja siitä, kuinka amerikkalaiset lääkärit eivät tulleet auttamaan pommin uhreja, vaan tutkimaan heitä. Se näyttää myös Hiroshiman ja Nagasakin ennen ja jälkeen pommien, se näyttää pääkalloja ja luita, se näyttää atomipommista selvinneitä ihmisiä, heidän vammojaan, säteilystä aiheutuneita sairauksia. Ja niiden vierellä amerikkalaisia raportteja, joiden mukaan radioaktiivisuutta ei edes ilmennyt pommin jälkeen.

Se kertoo myös Fukushimasta. Ja miehestä, joka selvisi Hiroshiman atomipommista, mutta joka joutui näkemään Fukushiman ydinonnettomuuden.

Alla koko dokumentti japaniksi. En yritä tähän hätään etsiä muilla kielillä.

ヒロシマの黒い太陽1 par PMG5

ヒロシマの黒い太陽2 par PMG5

Toro, taureau, härkä

Siitä asti, kun kolmisen vuotta sitten ensimmäisen kerran saavuin Etelä-Ranskaan, ovat härät kiehtoneet minua. Niiden asento, niiden komeus ja julmuus, niiden kaunis katse, niiden rauhallisuus, niiden vimma. Niiden tapa kuopia maata ennen kuin ne hyökkäävät.

Minä olen kaupunkilaistyttö, melkein ainakin, enkä uskalla lähestyä en härkää enkä edes lehmää. Kunhan katselen kaukaa ja ihailen.

Iltaisia hajanaisia ajatuksia

Eikö ole söpö? Ja ajatuskin on niin hauska. Siellä te olette, näyttöpäätteen (näyttöpääte, mikä outo sana! Screenin siis) toisella puolella, eikä minulla ole aavistustakaan, keitä te olette, ettekä tekään oikeastaan tiedä kuka minä olen. Ja kuitenkin te saatatte satunnaisesti lukaista, mitä olen kirjoittanut. Saatamme vaihtaa muutaman sanan. Ikään kuin tuntea toisemme.

Me tulemme tutuiksi, huolestumme, jos jotakuta ei ole pitkään aikaan näkynyt verkossa, iloitsemme, jos jollakulla jokin asia on mennyt hyvin tai tavoite saavutettu, suremme, kun toinen tuntuu olevan surullinen. Ja välillä purnaamme, naurahdamme, hermostumme, hyökkäämme – kaikkea sitä mitä tekisimme tai jättäisimme tekemättä jos olisimme oikeasti nokikkain.

Ja mitä minä nytkin oikein höpötän? Minunhan pitäisi olla nukkumassa! Miten monena yönä juopot ovat minut herättäneet keskellä yötä, ja tänä yönä varmaan myöskin, on siis mentävä nukkumaan aikaisin, otettava varaslähtö, kun uni katkeaa kohta kumminkin.

Siispä kiitän vain, Simpukkaa, virtuaalista ystävääni, joka lähetti minulle tämän yllä olevan kauniin kuvaviestin. Ja ojennan sen sinulle, joka tätä luet.

Lohikäärmeitä ja tuulimyllyjä vastaan

Keskiviikkoillan iloksi: Piirrä tikku-ukko!

Hölmölästä, päivää

Musta päivä, häpeän päivä. Viisaammat maat tajuavat irrottautua ydinvoimasta, vain suomalainen kovakalloinen valtiovalta päättää rakentaa lisää, lisää ja aina vain lisää ydinvoimaloita. No, Hölmölästähän ne hölmöläistarinat ovat kotoisin.

(Eikä sillä, että nämä kaksi muuta kotimaatani olisivat sillä saralla paljon viisaampia. Ikävä kyllä.)

Ranskalainen iltapäivä

Lokakuun ensimmäinen päivä. Intiaanikesä jatkuu päivisin, iltasella alkaa jo viiletä. Ikkunat ovat sepposen selällään ja...

...kadunkulmaan, niiden uusien yrittäjien jo päiviä sitten jättämien rakennusjätteiden päälle on pysäköinyt – väärään ajosuuntaan, bien sûr – pakettiauto, jonka avoimista ikkunoista raikuu mitä hyväntuulisin chanson.

Tuntisinpa nuo sävelet, niin laittaisin ne tänne blogiinkin soimaan... niin kaunis miesääni, iloinen ja surullinen samaan aikaan, väräjävä ja r-kirjaimia suloisesti surrautteleva...

Kyllä, minä sitten viihdyn täällä.

Kuolema

Silmät ovat sulkeutuneet viimeisen kerran, kipu kadonnut. Siirtynyt läheisimmille, sinne jonnekin sydämen sykkyröihin. Kunnes se joskus, jonakin päivänä hälvenee, eikä kuolemaa enää ole: Kukaan ei ole elänyt eikä kuollut, on vain ollut koko ajan läsnä ja on yhä.

Uusi yritys

Mustat työmiehet kantoivat erinäistä roinaa myytävänä olleesta liiketilasta kadunkulmaukseen – siitä ne noukkisi illalla puhtaanapitolaitoksen miehet. Varsinaiset tavarat oli heitetty jo aikaisemmin menemään: ajan puhkikuluttamia pikkutakkeja, miesten suoria housuja, nappeja, nippu kaavoja, reikäinen sovitusnukke, painava silitysrauta. Tavarat oli tutkittu tarkkaan ja jokainen oli saanut haluamansa, mekin, henkareita ja vanhan kauniin ripustustelineen, 60-luvun spottilamppuja.

Nyt pölyiset työmiehet kantoivat kulmaukseen puutavaraa. Väliseiniä, myyntitiskin osia, jokusen oven; lisää mustia jätesäkkejä, joissa tuskin olisi enää aarteita jaettavaksi.

Arvuutellaanko? ehdotin miehelleni. Minä arvaan, että siihen tulee mustatukkaisten naisten kauneushoitola! Tiedäthän, kiharansuoristamista, peruukkeja, hiuslisäkkeitä, nauhoja ja pampuloita, kaikkea sellaista. Entä sinä? No, arvaa nyt!

Minä arvaan, sanoi kyyninen puolisoni, etteivät nuo miehet ole liikkeen omistajia. Että kun likainen työ on saatu tehtyä ja kaikki on puhdasta ja valmista, kurvaa liikkeen eteen mustalla bemarilla se oikea omistaja, joka...

No, jätetään se sanomatta. Minä kuitenkin veikkaisin sitä kauneushoitolaa. Se sopisi kulmakunnalle mainiosti. Onhan täällä jo ranskalainen kauneushoitola, maghrebilaismiesten parturi jossa kaikille leikataan samanlainen siilitukka, halpahalleja ja parin euron vaateputiikkeja. On kiinalaiskauppoja, arabialaiskauppoja, espanjalaiskauppoja, ranskalaiskauppoja ja kaikkea niiden väliltä.

Jäin vielä miettimään vanhaa, juoppoa räätäliä, joka oli vihdoin luovuttanut ja pistänyt liikkeensä myyntiin. Hän edusti vaatturimestareiden hitaasti katoavaa ammattikuntaa, sitä, joka osasi tehdä miesten puvun alusta alkaen, joka yhdellä silmäyksellä osasi valita oikean kokoisen takin asiakkaalle, joka taatusti olisi... Niin, olisiko hän ollut juoppo, jos koko maailma hänen ympärillään ei olisi kadonnut halpojen valmisvaatteiden hetkelliseen huumaan?